What Sparks Poetry

Rakastuin kieleen ensimmäisen kerran Hip Hopin kautta. 1970-luvun lopun ja 80-luvun alun lapsena, syntyneenä ja kasvaneena Comptonissa, nopeasti muuttuvassa yhteisössä, joka oli krapulassa kansalaisoikeus- ja mustan vallan liikkeiden romahduksen jäljiltä, sanotaanko, että perin skeptisyyden John Locken ajatusta ”yhteiskuntasopimuksesta” kohtaan. En tietenkään ymmärtänyt mitään taloudesta, politiikasta tai historiasta tai muutenkaan systeemisestä rasismista. Tiesin sen verran, etten luottanut poliitikkoihin tai saarnaajiin. Ympärilläni oli tuskaa; kotonani ja kaduilla. Minulla oli mielihaluja, ilon nälkää, kaipuuta paeta ympäristöäni. Opiskelin hajamielisyyttä. Ehkä halu häiriötekijöihin tekee meistä kaikkein inhimillisimpiä, mutta yhtä lailla haavoittuvia ja vaarallisia. En nähnyt elämäni olevan esillä tiedotusvälineissä, lukuun ottamatta satunnaisia uutisia, joissa naapureitani kuvattiin eläiminä. En osannut ilmaista, mitä puuttui. Halusin tuntea olevani näkyvä, mutta en sillä tavalla kuin kohde on näkyvä. Etsin kaikilta osiltani, huumorilta, raivolta ja eroottisuudelta, ääntä, joka olisi sekä ulkoinen että intiimi, performatiivinen ja rukouksellinen. Teini-ikäisenä hip hop oli evankeliumia. Kun isoäitini hyräili Mahaliaa tai Johnny Mathisia perhehuoneessa, minä kuuntelin talomme takahuoneessa uudelleen merkitsemättömiä kasettinauhoja, joita kuljetettiin käsin yläasteen lounasravintolassa ja joissa esiintyivät Egyptan Loverin, Toddy Teen tai DJ M.Walkin kaltaiset räppärit, N.W.A.:n ja Too Shortin edeltäjät. Leikkaamatonta, estotonta puhetta, katuraportointia. Nuo äänet olivat ”aitoja”. Aitoa puhetta, upeita biittejä. Tämä oli yksityistä ja julkista puhetta. En lukenut paljon, kun kasvoin, joten Sony Walkmanini oli rakkain omaisuuteni. Nyt kun moitin poikiani siitä, että he viettävät liikaa aikaa yksin huoneissaan puhelimensa ääressä, näen heidän sivusilmäisen virnistyksensä kautta nuoremman minäni tuijottavan minua takaisin.

Ajattele hip hopia bluesin lapsenlapsenlapsena, jonka synnyinvanhemmiksi mainitaan Black Arts Movement ja Old School Funk. Sterling Brownin ”Ma Rainey” on pohjimmiltaan konserttiruno. Rainey, 1900-luvun alun legendaarinen blueslaulaja, on ollut lukuisten kriittisten ja luovien teosten aiheena, kuten Angela Davisin Blues Legacies and Black Feminism tai August Wilsonin Ma Rainey’s Black Bottom. Zora Neale Hurstonin kaunokirjallisuuden tavoin Sterling Brownin runous vangitsee nuo ”henkiset ponnistelut”, loukkaantumisen ja huumorin, jotka edelleen muovaavat mustien elämää. Brownin runous ammentaa mustasta kansankielisestä perinteestä, joka muistuttaa hänen vaikutteitaan, Langston Hughesia ja Paul Laurence Dunbaria. Ma Raineyn vetovoima on runon todellinen aihe. Brown luetteloi, kartoittaa ja jäljittää, miten useat mustat yhteisöt löytävät ainutlaatuisuuden Raineyn äänen kautta. Ottaen huomioon Wallace Stevensin ”Anecdote of the Jar” -teoksen rivit: ”The wilderness rose up to it,/ And sprawled around, no longer wild”, Raineyn kuulijakunta, ”jokiasutuksista”, ”mustapohjaisista maissikarvaajista” ja ”puutavaraleireistä”, ”kultatossuisista” ”jokereista”, liikuttuu kyyneliin ja eheytyy. Stevensiä ei tietenkään olisi kutsuttu näihin juhliin. Tämä on pyhiinvaellusmatka. ”Ihmiset kaikkialta/ mailia ympäriinsä,/ Cape Girardeau’sta,/ Popular Bluffista,/ parveilevat kuuntelemaan/ kun äiti tekee juttujaan.” Maaseudun mustien elämän polut ja sivuvirrat virtaavat hänen ääneensä, hänen kehoonsa. Tämä ei ole viihdettä. Rainey puhuu heidän puolestaan, niiden puolesta, jotka tunsivat itsensä ei-toivotuiksi tai näkymättömiksi. Brownille Ma Rainey on malli taiteilijan roolista julkisuuden henkilönä. Call and Response, Cypher, Ring Shout, tämä runo on äänten tanssia: puhujan, Raineyn ja yleisön. Rainey kurkottaa henkeen. Brown kirjoittaa: ”git way inside us”… ”She jes’ catch hold of us”… ”She jes’ gits hold of us dataway”. Mitä muuta voimme odottaa taiteelta? Kukapa ei haluaisi liikuttua?